Ensimmäinen palkinto 150 euroa.
nimimerkki Turrikaani Valoisia pärskeitä
Satu Oksanen Helsingistä
Raadin kommentteja:
Tämä on tyylikäs teksti, upea teksti, täynnä jänniä kielikuvia ja paljon hienoa filosofista pohdiskelua. Työstä näkyy selvästi, että sitä on huolella hiottu ja kypsytelty, jälki on viimeisteltyä.
VALOISIA PÄRSKEITÄ
Tiedän, miten mykistetään radiojuontaja suorassa lähetyksessä. Helposti. Kerrotaan kursailematta, ettei sokea näe pimeää vaan valoa. Monet näkevät värejäkin. Siirrymme äkkiä mainoksiin ja musiikkiin.
Niin tekevät henkisesti monet kohdatessaan sokean, tai ainakin niin he mieluiten tekisivät. Niin tein minäkin silloin, kun vielä näin. Kunnon suomalaisena en kuitenkaan ajatellut, että tuo toinen on mustan aineen vanki. Sen sijaan pelkäsin mokaavani ja nolaavani itseni. Sokean tehtäväksi jäi ikään kuin todistaa, että minä osasin käsitellä tuota pimeää materiaa. Pimeyden tuli hyväksyä valo ja antaa sille oikeutus, koska muuten suhde olisi mahdoton. Sokeutunut minäni on nauranut silloiselle itselleen monta kertaa.
Näköni sanottua minulle lopulliset jäähyväiset asetelma pysyi yllättäen samana. Nyt minä olin se muiden mielestä pimeä aine, joka istui sairaalasängyssä ja heilutti käsiään silmiensä edessä ja uskoi kivenkovaan näkevänsä ne. Etäisyydet olivat moninkertaistuneet, vaikka tiettävästi metrijärjestelmää ei oltu kumottu sillä aikaa, kun makasin leikkauspöydällä. Jotenkin vain matka sänkyjen välillä ja etäisyys sängystä vessaan olivat venähtäneet kuin purukumi teinin hyppysissä. Sukulaisten ja tuttujen, kasvot, siis niiden harvojen, jotka uskaltautuivat sairaalaan, heijastivat sitä, mitä he mielestään näkivät: pimeyttä, synkkyyttä ja kaiken menetystä.
Pimeä ei tiedä olevansa pimeää, ellei valonsäde raapaise sen mustaa pintaa. En vaipunut epätoivoon, en tuntenut tarvetta paeta. Tosin herätessäni kopeloin sairaalan kolkkoa yöpöytää silmälasejani etsien, mutta pian nauroin itselleni. Niin kuin kerran ala-asteikäisenä soitin äidilleni töihin ja ilmoitin, ettei kouluunmenosta tulisi mitään, koska en löytänyt silmälasejani. Ne olivat koko ajan olleet nenälläni.
Tajuttuani uuden tilanteen olevan kovempi paikka ympäristölleni kuin minulle, jäi tehtäväkseni, jollain alitajuisella tasolla, yrittää kiskoa muita pois murheen alhosta. Että pimeys nostaisi valon? En selvästikään tuntenut omaa tilannettani. Sain kuulla, että on normaalia olla hyväksymättä tapahtunutta, kun kohtaa suuren kriisin. En ollut kriisissä, olin tyvenessä, myrskyn silmässä. Kesti kauan, ennen kuin sama rauha palasi ympäristööni.
Moni sokeutunut lie kokenut jotakin samanlaista. Kamppailu osaamisen ja kyvyttömyyden välillä on joskus jatkuvaa, se nakertaa tahtoa ja sinnikyyttä. Miettii, voiko, osaako tai kykeneekö ja lopulta kysyy itseltään, kenen pelkoja ruokkii. Kun omista on päästy, on aika näyttää mihin pystyy. Muiden pelot saavat pitää huolta itsestään.
Hyvällä ystävälläni on tapana lopettaa lyhyeen jahkaamiseni siitä, voinko tai osaanko tehdä jotakin. “Hypätään järveen ja opitaan uimaan”, hän toteaa. Useimmiten olen hypännyt, kertaakaan en ole katunut. Uuden oppiminen on pelottavaa, mutta vesi kantaa, jos uskaltaa antautua kellumaan. En varmaankaan puhu ainoastaan omasta puolestani sanoessani, että normaaliutensa todisteleminen käy joskus työstä. Vammaisen tekemiset leimataan turhan usein vieläkin sanomalla, että “jotainhan sitä on pakko tehdä” tai “no mikäs siinä on ollessa, kun muut tekevät sen, mihin vammainen ei pysty”. Silti ei vammattomankaan taitoihin välttämättä kuulu esimerkiksi halkojen hakkaaminen ja kun tämä sen sijaan pesee perunoita, ei häntä halkojenhakkuukyvyttömyydestä soimata.
Ohitse rullaluisteleva sokea järkyttää. Katsojan mielessä vilahtavat vuoroin ihailu, tyrmistys ja epäusko. Näinkö oikein? Eteenpäin viilettävä hahmo tuskin pysähtyy miettimään, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Hän keskittyy nauttimaan vauhdin hurmasta, onhan käsipuolessa , tai matkan päässä edempänä, opas. Me kaikki teemme uskomattomia tekoja jatkuvasti ja vain siksi, ettemme jää vatuloimaan mahdollisia negatiivisia seurauksia vaan tartumme seikkailuun. Jos jää miettimään liian pitkäksi aikaa, tulee autottomankin kadun ylittämisestä mahdotonta, oli siinä sitten suojatietä tai ei. Päivän ainoan maantiekiitäjän alle ei kannata jäädä, mutta rohkeudella ja tyhmänrohkeudella onkin eroa juuri sen maantiekiitäjän verran.
Toiseuden pelko voi olla lamauttavaa. Se estää meitä näkemästä toisiamme, sen sijaan katsomme taitavasti naamioituneita ennakkoluulojamme. Sama pelko saa meidät rajoittamaan elämänaluettamme, ystävyyssuhteitammme ja tekemisiämme. Se pitää meidät ympyrän sisällä, omassa valokuilussamme. En kuitenkaan voi tietää, onko valokuilun ulkopuolella pimeää vai ei, ellen avaa ovea. Vain näin valo voi valaista pimeyden tai kohdata toisen valon.
Elämä on sen tekemistä, minkä osaa ja samalla uuden oppimista, seikkailua. Se on sitä kaikille, tasapuolisesti. Elämä ei annostele, se antaa meidän polskia soppakattilassaan ja katsoo, mitä saamme aikaan, montako sattumaa metsästämme lautasellemme. Taloudelliset ja kyvylliset edellytyksemme eivät ehkä ole samanlaisia, mutta tässäkään emme vammattomista eroa. Jos vaivautuu katsomaan omaan peiliinsä, voi nähdä pilkahduksen siitä valosta, jota meidät on luotu levittämään, jokainen omalla tavallaan.
Entä se radiojuontaja? Mainosten ja musiikin päätyttyä hän oli selvinnyt uutispommista ja totesi valaistuneensa vähän lisää.