Suomen Sokeat ry:n kirjoituskilpailun kolmas palkinto 75 euroa
Nimimerkki TMTA
Taru Appelblom Turusta
VALOISAA SOKEUTTA
Pyykkikone mäiskii vaatteita mullin mallin, ristiin rastin olakkeelta toiselle. Kukaan ei näe, millaisessa vaahtokylvyssä ja huispauksessa ne ovat. Pesukone on päältä täytettävä, ei etuluukullinen, jossa on ikkuna. Pesukoneeni on mallia Sukkia syövä kone. On joskus mintunvihreä hamekin vaihtanut koneessa väriä, muuttunut ruman rusehtavanvaaleanpunaiseksi. Vielä näen panna pyykit pesuun ja valita ohjelmat. Tahrojen poisto vaatteista paikallisesti ei oikein kyllä enää onnistu, parempi heivata koko kolttu koneeseen. Värittömän pyykinpesunesteen käyttö tuottaa tuskaa. Millä ilveellä sen näkisi paremmin, jotta urheiluvaatteille olisi oma troppinsa. Pesunesteen valmistajan tarkoitus on varmaan, että ainetta lotrataankin hups heijaa ja taas kauppaan lisää ostamaan. Käytänkin pääsääntöisesti pulveria, sen mittaaminen onnistuu Clas Ohlsonilta ostetulla yhden desin teräksisellä mittakauhalla näppärästi. Tänään poikani kävi kylässä, joten kävin ulkona pelkästään viemässä roskat. Sekin mokoma alkaa olla vaikeaa. Alan eksyä taloyhtiöni pihalla, kävelenkö päin parkkeerattua autoa, törmäänkö johonkuhun? Näenhän minä pikkuruisella näkökentälläni, mutta että tarkka näkökin on alkanut temppuilemaan. Ihan joka päivä. Tuttuja ihmisiäkin minun pitäisi osata tunnistaa tämän pelkän yhden silmän perusteella, koska enempää ei putkeeni lähietäisyydellä mahdu. Näen sumun läpi. Näen välkkymistä. Ei se valoisa asia ole, mutta odotettavissa on diagnoosin mukaisesti, että silmistäni sammuu valo kokonaan. Tämä tuomio annettiin minulle 18-vuotiaana. Siitä on jo huiman pitkä aika, mutta pimeältä tulevaisuus todella näyttää. Olen aina ollut visuaalinen havainnoija, kaipa kuulonikin puolesta. Tottunut käyttämään silmiä kuulemiseen. Kyllä, lukemaan huulilta eli katsomaan puhujan huulien muodostamia äänneliikkeitä. Sittemmin opettelin viittomakieltä eli käsillä viittomista kun aloin kuuroutua. Lopulliseen täyteen hiljaisuuden maailmaan en kuitenkaan onneksi pudonnut, kun sain käyttööni leikkauksessa sisäkorvaistutteet eli sisäkorvaimplantit, tuttavallisemmin impat. Ihanaa, ettei silmiä ja käsiä enää tarvitse käyttää kuulemiseen tuskin ollenkaan. Enhän minä normaalisti edelleenkään kuule, mutta paljon kuitenkin. Epäselvä ja nopea puhe tai melu vaikeuttavat puheen ymmärtämistä. Harvemmin tunnistan ihmisiä äänestä eikä tuo suuntakuulokaan ihan priima ole, mutta muuten olen tyytyväinen imppoihin. Öisin ja suihkussa pitää impat ottaa pois, silloin jopa nautin täydellisestä kuuroudesta, suloisesta hiljaisuuden umpiosta. Syntymäkuuro tai -sokea ei edes kaipaakaan kykyä kuulla tai nähdä. Sitä on niin tottunut siihen maailmaan, jollaisena syntyi. Asenne ratkaisee. Kieltämättä elämä voi olla hankalampaa eikä välttämättä ymmärrä mitä etua olisi normaalista kuulemisesta tai näkemisestä. Silloin kun näkö tai kuulo alkaa pikku hiljaa tai jossain vaiheessa ehkä äkimmin hiipumaan, on aikaa totutella finaaliin. Ensin useimmille iskee diagnoosin saamisen jälkeen shokki ja sitten kieltovaihe: En minä sokeudu! En minä kuuroudu! En halua ajatella koko asiaa! En halua tavata vertaisiani, ei kiinnosta! Mutta jossain vaiheessa ehkä tulee aika, jolloin nöyrtyy, alistuu, sopeutuu, tottuu näkövammaisuuteen tai vastaavaan. Ehkä on aika ottaa tukitoimet ja apuvälineet käyttöön sekä tavata vertaisiaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun oma toimintakyky heikkenee lisää. Asenne ratkaisee. Olisi hyvä, jos voisi ottaa asiat valoisammin, ei elämä nyt niin umpimähkässä olekaan. Asennetta! Juuri niin, helppohan toisen on sanoa. Mutta onhan se totta, että hyvällä asenteella kestää paremmin elämän murjomisen. Vaikka aina ei naurata, voi välillä nauraa. Sitten itkeä ja märehtiä. Sitten kuivataan kyyneleet ja jatketaan. Mitä minä nyt olinkaan tekemässä, kun juomalasi lensi pöydältä lattialle? Tulikin ylimääräistä hommaa, kun piti käydä siivoamaan lasin sirpaleita. Ei tässä hommassa ihan käsikopelolla selviä, pitää olla varovainen. Ensin lakaistaan rikkaharjalla ja kuunnellaan, sitten pölynimurilla, lopuksi vielä rätillä pyyhkäisy. Loput lasin sirpaleet löytyvät huomenna tai ensi jouluna seinä vierestä tai pakastimen alta. Niin, pöytähän minun piti alun perin pyyhkiä puhtaaksl. Tiistaina menen kuntosalille kahdella bussilla, vaihdan bussia matkan varrella. Reitti on hyvin tuttu, pimeällä kopsuttelen isolla valkoisella kepillä. Vaan sattuipa kerran hyvinkin valoisaan aikaan yllätys kuntosalille mennessä. Kun astuin pois ensimmäisen bussin kyydistä, olikin jalkakäytävällä asfalttityömaa. Muutaman sekunnin murto-osassa välähti mielessäni, miten osaan kulkea nurmikon poikki puiden välistä ohi työmaan? Vierestä ylhäältä tiejyrän kopista huusi joku mies, tarvitsenko apua ja tämä sitten huikkasi toiselle. Niinpä sain kavaljeerin seuraani, joka saattoi minut turvallisesti ohi työmaan ja pääsin sitten jatkamaan tuttua reittiäni toiselle bussipysäkille. Sitä haluaa pärjätä omin avuin niin paljon vielä kuin pystyy. Näkövammaisuus ei ole yleensä mielessä, mutta kyllä se minulla paljon toimintaan vaikuttaa tässä vaiheessa. Olen kuurosokea. Tai ehkä kuulonäkövammainen. Tai osapäiväsokea tai osapäiväkuuro. Voin valita sopivimman identiteettini tilanteen mukaan. Joka tapauksessa, yritän elää mahdollisimman normaalia elämä tavallisten ihmisten parissa. Käytän valkoista merkkikeppiä päästäkseni liikkumaan itsenäisesti, pimeällä on se järeämpi keppi käytössä. Aina ei edes mitään keppiä tarvitse. Liikun paljon busseissa ja junissa ympäri Suomen maan välillä yksin, välillä rakkaan mieheni kanssa. Taksia käytän silloin kun on pakko. Pakkoja on vielä harvoin. Kulutan kulttuuria ystävieni kanssa saattajakortilla ja kohellan kuntonyrkkeilyssä avustajani kanssa nuorten, terveiden joukossa. Silloin kun olin nuori, visualisoin taiteessa ja ennen työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistäni myös työssäni. Olin lahjakas piirtämään ja maalaamaan erilaisilla tekniikoilla, minulla oli taiteellista silmää. Jos silmistäni sammuu valo kokonaan, näenköhän vielä hurjia, värikkäitä unia? Tätä nykyä näen, kuten ennenkin, vilkkaita, mielikuvituksellisia unia usein. Ne ovat tosiaankin värikkäitä myös sanan varsinaisessa merkityksessä, eli talo on punainen, auto on sininen. Painajaisunia näen harvoin. Pahin oli ehkä se, että ajoin autoa. Minulla ei ole ollut koskaan ajokorttia. Unessa olin taksin kyydissä matkalla kotiin, sitten simsalabim, autossa ei ollutkaan enää kuljettajaa auton edelleen kulkiessa ja minun oli kiivettävä takapenkiltä ratin syliin. Kuuluuko koskettelu visuaalisuuteen? Kyllä ja ei. Se on lisänä nautinnolle. Saa hivellä kauniin näköistä kivi- tai puupintaa ja nauttia ulkonäön lisäksi tunnusta. Tai jos ei näe, niin tuntee puun tai kiven pinnat. Kaunista kermakakkua on paras tyytyä pelkästään maistamaan, joku ehkä kuvailee minulle minkä näköinen se on ja mitä siinä on. Sisätilojen viherkasvit on tarkistettava hiplaamalla, en luota silmiini. Jos leikkokukkamaljakossakaan ei ole vettä, arvaahan tuon. Kosketus olkapäähän on viesti, että joku on tullut vierelleni ja kun hän kertoo nimensä, ymmärrän. Minulle on luonnollista olkapäähän tai käteen taputtelu, tapa juontuu kuulovammaisten ja kuurojen maailmasta ja on erityisen hyvä kuulonäkövammaiselle. Nimensä kun tuttukin vielä kertoo, olen jäljillä. Aikaa säästyy, aikaa tuhlaantuu. Paljon aikaa meni tämän tekstin kirjoittamiseen, mutta annoin sormieni kertoa tarinaa. Täytyy lähteä taas ihmisten ilmoille, käymään kirjastossa, käydä suutarilla ja hakea parit porkkanapussit. Illalla sitten teatteriin. Aikaa ja rahaa säästyy, kun enää ei naisihminen näe meikatakaan. Mikäli on kosmetologiani uskominen, olen luonnonkaunis. Pian bussiin, aika hupeni taas liian äkkiä. Ovi kiinni ja turvalukko päälle nopeasti. Avainnippu putosi!