Suomen Sokeat ry:n kirjoituskilpailun kunniamaininta
VALOISAA SOKEUTTA
nimimerkki Sinkkutyttö76
Susanna Hannu Nokialta
Olen syntymäsokea neljänkympin korvissa oleva opaskoirankäyttäjä. En osaa kuvitella, millaista elämäni olisi, jos olisin näkevä, eikä siihen mielestäni ole mitään syytäkään. Sokeudessa on toki huonojakin puolia, mutta tässä jutussa keskityn sokeuden valoisiin puoliin.
On olemassa asioita, joita sokea ei voi tehdä, ja joskus siitä on jopa hyötyä. Eräänä päivänä istuin taksissa, kun kuljettajankanssa tuli puheeksi, miten ylinopeussakkojen maksaminen on äärimmäisen ikävää ja turhauttavaakin. Tähän minä totesin, että minulla ei taida olla moisesta pelkoa. Opaskoiran kanssa voi mennä hiljaa ja hyvin reippaastikin. Tandemilla olen ajellut ja joskus lapsuudessani olen yrittänyt pyöräillä ihan tavallisella polkupyörälläkin. En kuitenkaan ole itsekseni päässyt hurvittelemaan ihan niin kovaa vauhtia, että siitä olisi sakotettu. Kenties olen siis säästänyt jokusia euroja.
ILMAISIA ELÄMYKSIÄ JA ONNISTUMISEN ILOA
Minulla on hyvä opaskoira, mutta siitä huolimatta sokeana liikkuessa sattuu eksymisiä silloin tällöin. Joskus puolentunnin lenkki voi venyä tunnin mittaiseksi tai pidemmäksikin. Sillä hetkellä se harmittaa, mutta jälkikäteen yleensä naurattaa. Tutuilta teiltä harhautuessa ja neuvoa kysyessä tapaa monenlaisia ihmisiä. Kun huikkaan vastaantulijalle tervehdyksen ja kysäisen voisikohan ystävällisesti kertoa missä olen, minulla ei sokeana ole aavistustakaan, millainen tai minkä ikäinen henkilö on kysymyksessä. Näkevä voi porhaltaa paikasta toiseen vastaantulijoista välittämättä, mutta itsenäisesti liikkuessaan sokean tarvitsee usein ottaa käyttöön vuorovaikutustaitonsa, mitkä näin ihan huomaamatta kehittyvät. Tuiki tavallinen iltalenkki voi pienen tai vähän suuremmankin eksymisen johdosta tarjota meikäläiselle mielenkiintoisen seikkailun ja ilmaisen elämyksen.
Kolikolla on myös kääntöpuolensa. Jos eksyminen ensin harmittaa ja sitten naurattaa, niin onnistumiset sitä vastoin ovatkin aivan huikean hienoja. Kun jotain reittiä tai vaikeaa kohtaa on pitkään hiottu, ja se lopulta onnistuu, on ilo ylimmillään. Jos taas koirani kanssa rohkaistumme kokeilemaan kahdestaan jotain meille melko outoa lenkkiä, joka sitten sujuukin yli odotusten, siitä tulee todella hyvä mieli sekä emännälle että koiralle. Opaskoira onkin yksi parhaista asioista, joita sokeuteni on elämääni tuonut.
LUKUTAIDOSTA TYÖKSI
Syntymäsokeana pistekirjoituksen sekä lukeminen että kirjoittaminen ovat aina olleet minulle luonteva osa elämää. Jo ala-asteikäisenä minulla oli tapana kirjoittaa näkeville luokkatovereilleni joulukortteja pistekirjoituksella pisteaakkosten kera, jotta he saisivat omakseen pistekirjoitusta. Minusta oli kiva opettaa näkeville kavereille pistekirjoitusta; moni heistä sen oppikin, jotkut jopa kirjoittivat minulle pistekirjoituskirjeitä. Käydessäni näkevien koulua minulla oli apunani avustajia. Työhön tullessaan he eivät osanneet pistekirjoitusta, joten käytännössä minä olin se, joka tuon taidon alkeista heille kertoili. Tämäkin oli minusta oikein mukavaa.
Teini-ikäisenä en tullut ajatelleeksi, että pistekirjoituksen opettamisesta voisi tulla minulle ammatti. Toista kymmentä vuotta sitten osallistuin erääseen kokoukseen, jossa etsittiin ohjaajaa Tampereen seudun Näkövammaisten pistekirjoituskurssille. Silloin tulin sanoneeksi, että minä osaan pistekirjoitusta ja olen vetänyt erilaisia ryhmiä, joten voisinkohan minä ehkä toimia ohjaajana tuolla kurssilla. Sillä tiellä olen yhä ja pidän todella paljon työstäni. Minusta on mielenkiintoista tavata uusia ihmisiä ja nähdä, miten eri tavoin erilaiset ihmiset oppivat.
RIKASTA ELÄMÄÄ
Pisteohjaajan työni lisäksi olen mukana järjestötyössä ja harrastan opaskoiratoimintaa. Nämä työni ja harrastukseni ovat tuoneet elämääni todella paljon erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä, minkä lisäksi ystävät ja perheenjäsenet ovat minulle tärkeitä. Uskon, että näkevänä en tuntisi niin erilaisia ihmisiä kuin nyt tunnen. Vamman vaikutusta ihmisen persoonaan on mielestäni turha romantisoida, koska meitä vammaisia on monenlaisia kuten muitakin ihmisiä. Silti uskon, että itse näkövammaisena osaan katsoa asioita eri perspektiivistä kuin suurin osa näkevistä ikätovereistani.
Minulla on ollut elämäni aikana apunani useita avustajia, vaikka minulla onkin ollut ilo nauttia myös hyvinpitkäaikaisista avustajan työsuhteista. Uuden avustajan hankkimisesta ja perehdyttämisestä on toki vaivaa, mutta hyvä avustaja on suuri apu sokean arjessa. Henkilökohtaisen avustajan työnantajana olen tutustunut erilaisiin ihmisiin, mikä on useimmiten antoisaa. Kun perehdyttää omaa avustajaa hänen työhönsä, tulee välttämättä miettineeksi, mitä tekee ja miksi tekee kuten tekee, jotta osaa sen toiselle kertoa. Näin tulee samalla päivittäneeksi omia tekemisiään, mikä on hyödyllistä.
Nykyihminen elää useimmiten hyvin hektistä elämää. Mahdollisuudet osallistumiseen ja harrastamiseen ovat jossain määrin jopa rajattomat. Sokeakin elää monipuolista elämää, mutta en minä esimerkiksi voi kovin helposti päättää, että tänään lähdenkin junalla pääkaupunkiin konserttiin, kun usein tarvitsee järjestellä kuljetuspalvelua, saattoapua tai avustajan työvuoroja. Tällaiset reissut ovat toki minulle mahdollisia, mutta joudun näkeviä kanssaihmisiäni enemmän näkemään niiden eteen vaivaa ja tekemään ennakkosuunnitelmia. Tämä on välillä ikävää, mutta uskon, että sokeus voi toisinaan rajata tulemisia ja menemisiä järjellisiin mittasuhteisiin, mikä on hyödyllistä mielenterveyden kannalta.
Kaikilla asioilla taitaa olla omat hyvät ja huonot puolensa. Näin on sokeudessakin, mutta lasi on ehdottomasti puoliksi täynnä. Olen hyvin kiitollinen siitä, että saan elää juuri tällaista rikasta ja omannäköistäni elämää.