Suomen Sokeat ry:n kirjoituskilpailun toinen palkinto:
Nimimerkki Ilonhiutale 100 euroa
Tarja Varjonen Jyväskylästä
Elämän kultahippuja
Villiä ystävyyttä
Vuonna 1977 läksin maailmalle etsimään omaa identiteettiäni ja elämääni kotoani Imatralta Espooseen näkövammaisten ammattikoululle. Ystävikseni tulivat Piitu ja Ville. Ville ja minä olimme olleet lapsuudestamme asti näkövammaisia, mutta Piitu oli vasta menettänyt näkönsä. Piitu oli riemukas persoonallisuus. Hän ei jäänyt suremaan näkönsä menettämistä, vaan antoi palaa. Kun juttelimme vakavasti asioista, hän aina sanoi, että oli hyvä, kun hän menetti näkönsä. Hän oli ollut tosi materialisti, mutta nyt hän osasi elää ja nauttia kaikesta - ystävistä ja elämästä yleensä. Ja niin hän nautti elämästään, että meille Villen kanssa heräsi kiusoittelun henki ja pidimme hauskaa hänen kustannuksellaan. Talutimme häntä toinen toisesta käsivarresta ja toinen toisesta. Koulun käytävällä oli pylväs. Ohjasimme Piitun päin sitä ja vedimme häntä hellästi. Siinä hän avuttomana kirkui ja kikatti. Aina oli pieni vaaramomentti hänen elämässään, kun me Villen kanssa häntä taluttelimme käytävällä, että hänet kiedotaan pylvään ympärille. Hän jarrutteli ja kikatti, kun liiikuimme yhdessä.
Toinen jännitysmomentti syntyi, kun vaelsimme Postipuun kioskille. Sinne mentiin koulun takaa jyrkkää rinnettä alas, jonka jälkeen tuli kapea tutiseva lankkusilta Mätäjoen ylitse. Ensin mäki alas hoippuen ja taluttaen Piitua, jonka jälkeen taiteillen lankkusiltaa pitkin tärisyttäen sitä, ja Piitu kiljui ja kikatti. Oli suoranainen ihme, ettemme suistuneet Mätäojaan. Tämän jälkeen tuli jyrkkä kumpare ylös, jota Piitu rämpi mukanamme. Nousun jälkeen odottikin kampaamokahvila, jossa kävimme aina kun vain tilanne salli. Kun sitten läksimme sieltä, se se vasta meininkiä oli. Alas mentäessä kumpare vasta tuntuikin jyrkältä ja siinä sitä mentiin me Piitun kanssa talvisin mukkelis makkelis. Emme kuitenkaan suistuneet Mätäojaan, vaan pääsimme jaloillemme ennen sitä. Mätäoja oli pieni joentapainen, joka virtasi mukavasti saaden aikaan pientä virtauksen ääntä. Naurua riitti jokainen kerta, kun tuon matkan teimme Postipuulle. Niin jaksoimme jälleen keskittyä seuraavaan tuntiin.
Piitu asui Helsingin kaupungilla ja usein olin hänen luonaan yötä. Hän ehdotti, että “mennään katsomaan näyteikkunoita. Minä katselin niitä aina, kun näin.” Niin kuljeskelimme pitkin Helsingin katuja ja pysähtelimme liikkeiden ikkunoiden ääreen ja Piitu oli kertovinaan, mitä niissä oli. Voi kuinka meillä olikaan hauskaa oman sokeutemme kustannuksella. Piitun kanssa ei aika käynyt koskaan pitkäksi. Elämä oli täynnä pursuavaa iloa ja menoa. Mitä tuota suremaan, jos ei kerran nähnyt, niin ei! Elämässä oli paljon muutakin. Kun oli menettänyt jotain, oli saanut paljon uutta tilalle - oli hänen filosofiansa.
Yhteiselon harjoittelua
Kun aloin seurustelemaan vuonna 1981 nykyisen rakkaan sokean aviopuolisoni kanssa, oli siinä kaikenlaista uutta ja totuttelemista. Erään kerran lähdimme seurakunnan näkövammaisten lähetysaskartelupiiriin talvipakkasella. Etsin toista käsinettäni hattuhyllyltä, mutta sitä vaan ei löytynyt. Etsin etsimistäni rakkaani seistessä siinä vierelläni lähtövalmiina. Lopulta menetin toivoni ja heitin hanskani hattuhyllylle sanoen masentuneena, että ei me enää sinne ehditä. Siinä samassa huomasin vähäisellä näköjäänteelläni, kuinka hänenkin kätensä teki heittoliikkeen ja kuulin kuinka jokin pehmoinen toinen mätkähti hattuhyllylle. Kysyin, mitä hän teki. Hän sanoi tyynesti, että heitti sen toisen hanskan hattuhyllylle. Siellä ne kaksi hanskaani lepäsivät ja minä nauroin katketakseni halaten häntä. Avulias prinssini etsi toista hanskaani ja minä toista. Ehdimme sittenkin, mutta hieman myöhästyneinä lähetysaskartelupiiriin.
Avioliittomme ensivuosina rakkaani oli lähdössä eräänä sateisena aamuna töihin. Hänellä ei ollut minkäänlaista sadeasua. Sanoin hänelle avuliaana vaimona, että ota tuo minun sadetakkini. Tokkopa tuo nyt niin naisellinen on. Hän teki työtä käskettyä ja lähti työmatkalleen. Mutta kuinkas ollakaan: Hän saapuikin iltapäivällä hyvin, hyvin tuohtuneena kotiin, heitti sadetakkini naulakkoon ja sanoi, ettei enää koskaan kulje minun vaatteissani. Kun hän oli odottanut hetkeä, jolloin pääsisi autoilta kadun ylitse, oli viereen saapunut nainen ja kysynyt, että haluaako rouva apua. Tilannekomiikkani saapui paikalle enkä voinut muuta kuin nauraa tuohtuneelle puoliskolleni. Siitä lähtien hän on kiertänyt kaukaa minun kuteeni.
Perhe-elämää
Lapset ovat olleet elämäni rikkaus. Heidän kanssaan olen saanut elää rikkaita ja hauskoja hetkiä. Ensimmäinen tyttömme oli tullut äitiinsä - riehakas ja vilkas. Hänen kanssaan riehuin niin, että rauhallinen isäparka oli tyrmistynyt meidän menoomme. Aika on vienyt yksityiskohtaiset muistoni mennessään, mutta onnellinen aika se oli, kun sain touhuta esikoiseni kanssa. Ihmettelin aina sitä, kuinka vanhemmat laskivat lapsensa meille yökyläänkin, vaikka kyselivätkin lapsiltaan, kuinka me pärjäämme ja hoidamme lapsiamme ja kotiamme. Meidän lapsemme toimivat tiedonjakajina, kuinka näkövammaiset vanhemmat hoitavat kotiaan ja lapsiaan. Olen aina ollut lapsirakas äitimamma ja lapset vaistosivat sen ja viihtyivät meillä.
Toinen tyttäremme syntyi vasta vajaan kymmenen vuoden jälkeen esikoisemme syntymästä. Hän oli toivottu ja kaivattu ihana tyttönen niin isolle siskolleen kuin meille vanhemmillekin. Muutimme pian kuopuksemme syntymän jälkeen rivitaloon ja elämä muuttui aivan toisenlaiseksi. Istuttelin ystäväni opastuksella pensaita ja luumu- sekä omenapuun. Poimimme marjoja syksyisin ja hoitelimme pihaa varsinkin nuorimmaisen kanssa. En koskaan pakottanut häntä mihinkään, mutta sen minkä hän halusi tehdä, hän sai tehdä kanssani iloisesti. Nuorimmaisen kanssa touhusin paljon muutenkin pihallamme. Hän pyysi minua pelaamaan sulkapalloa - ja voi sitä riemua, kun äitimamma hosui mailalla mitä hassuimmalla tavalla osumatta palloon laisinkaan tai joskus hivotellen. Kävimme paljon kesäisin uimarannoilla ja varsinkin tämä nuorin oli kova uimaan. Myöhemmin kun muutimme omakotitaloon järven rannalle, emme tehneet kesäisin paljoa muuta kuin uimme. Ilo ja nauru pulppuilivat meissä ja vedessä ja koko maailmankaikkeudessa, kun uimme ja puljasimme uimapatjalla ja uimarenkailla. Nuorimmaiseni on aina yrittänyt saada minua käyttämään jäljellä olevaa näköjäännettäni. Niinpä pelasimme yhdessä tietokonepeliä. Tyttäreni sanoi aina, milloin painan nappulasta eteen, taakse, hyppään tai mihin suuntaan milloinkin. Osan kulloisenkin otuksen liikkeitä näin myös itse. Tässä viime vuosina kun tyttöni on muuttanut kerrostalon yhdeksänteen kerrokseen, vietimme uudenvuoden aattoa heillä. Hän halusi minun näkevän raketin. Siinä hän osoitteli minulle suuntaa, missä raketti lensi. Sanoin hänelle, että tuolla se on ja osoitin hänelle suuntaa. Hän tuli viereeni ja seurasi sormeani ja katsettani. Ihailin sitä rakettia kovasti, mutta kuinkas ollakaan, hän purskahti nauruun ja sanoi, että se on kuules äitiseni parvekkeen valo. Etsimme uudelleen “seuraavaa rakettia” ja niin sai ilomme syvemmän muodon, kun näin sen väreineen kaikkineen. Kuinka monesti olenkaan saanut hänen kanssaan nauraa moiselle näköjäänteelleni ja kuinka sitä ollaan yritetty nähdä. Monesti olemme onnistuneetkin näkemisessä. Silloin me olemme onnellisia yhdessä. Iloa ja onnea on riittänyt, näenpä sitten tai en tai mitä näenkään!
Sydämen silmin
Saavun näkövammaisten hengelliseltä leiriltä. Mieleni on tyytyväinen. Olen saanut olla lähes viikon kiitollisten, iloisten ja onnellisten ihmisten seurassa. He ovat menettäneet näkönsä hiljattain ja toisilla näkö on vasta hiipumassa, mutta silti elämä oli heille elämisen arvoista. He katselivat elämäänsä sydämen silmin. Nyt saavun taksille junalta. Sanon hyvillä mielin kuljettajalle, että paistaapa aurinko ihanasti. Kuljettaja murahtaa, että taivaalla näkyy tummia pilviä. Totean siihen hämmentyneenä, että anna minun nyt olla iloinen tästä hetkestä. Nyt paistaa aurinko. Keskustelu tukahtuu hänen happamuuteensa. Olen kuin outo lintu oudolla maalla - pudonnut siipirikko. Illalla tulee ystäväpariskunta kylään. Keskustelu lipuu näkemiseen ja sanon heille, että missään muualla en tahtoisi nähdä kuin kirjastossa. Haluaisin lukea ja lukea. Ystäväni vastaa lakonisesti, että ei kirjastosta löydy mitään hyvää luettavaa. Voihkaisen jo raivostuneena, että mitä tuolla näöllä sitten tekee, kun elämä on noin kamalan ankeaa. Taivaalla nähdään tummia pilviä, vaikka aurinko lämmittää lempeästi; kirjastossa ei ole mitään hyvää luettavaa ja ollaan kuin seipään nielleitä. Kuinka elämä onkaan nurinkurista? Joskus olen kyllä kuullut sanonnan, että kun ihminen menettää jotain kovin tärkeää, hän uskaltaa olla lopulta oma itsensä, koska ei ole enää mitään menetettävää. Niinkö se on? Sokea voi nauttia auringon paisteesta, koska ei näe tummien pilvien saapumista; sokea voi haaveilla lukevansa kirjastossa hyviä kirjoja, kun taas näkevä näkee sen, ettei hyviä kirjoja ole olemassakaan eikä siis voi edes haaveilla. Näkevällä on vain tylsä kirjasto ja tummat pilvet taivaalla. Sokealla on unelma saada lukea hyviä kirjoja ja hänellä on auringonpaiste, joka hyväilee ja antaa iloa ja elämänvoimaa. Kyse on siitä, millaisin silmin katselemme elämäämme: Uskommeko vain siihen, mitä näkevät silmämme näkevät, vai katselemmeko elämäämme sydämen silmin? Jos sokea ei katsele sydämen silmin, hän luhistuu ja masentuu täysin, mutta jos hän katselee sydämen silmin, hän saa elää valoisan elämän. Näkevällä on kaksi vaihtoehtoa: Katsoa joko silmillään ottaen sydämen silmänsä mukaan tai katsella pelkästään silmillään mitä näkee. Jos hän niin tekee, hänestä tulee kyynikko, joka elää elämänsä ohitse. Yli 50 vuoden elinaikanani en kuitenkaan ole tavannut yhtään kyynistä sokeaa. Surutyö on taas aivan eri lukunsa. Mutta voi kuinka usein tapaan terveen ihmisen, joka on turhautunut, masentunut ja niin kyyninen elämänsä suhteen. Oi jospa tällainen ihminen alkaisi katselemaan myös sydämen silmin, niin terveen sokeus muuttuisi jopa valoisaksi näkemiseksi.